Siirry sisältöön

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Jehovan todistajat

suomi

Herätkää!  |  Marraskuu 2012

He eivät luopuneet toivosta minun suhteeni

He eivät luopuneet toivosta minun suhteeni

Rakastin alkoholia ja väkivaltaa. Sitten eräänä päivänä kuulin järkyttävän uutisen, joka sai minut arvioimaan elämääni uudelleen. Palataanpa ajassa taaksepäin.

SYNNYIN vuonna 1943 Rubottomissa Oklahomassa Yhdysvalloissa. Väkivalta oli erottamaton osa lapsuuttani. Viimeisenä opiskeluvuotena aloin juopotella. Minun ja väkivaltaisen alkoholisti-isäni välille kehittyi tämän vuoksi omalaatuinen ystävyys. Kävimme tansseissa ja muissa tilaisuuksissa vain voidaksemme juoda ja tapella.

Menin vuonna 1966 naimisiin Shirley-nimisen naisen kanssa, ja saimme kaksi lasta, Angelan ja Shawnin. Kaikesta huolimatta jatkoin juopottelua. Hankin lisätuloja kasvattamalla ja myymällä kannabista. Lisäksi toimin ulosheittäjänä paikallisissa baareissa, mikä tarjosi minulle tilaisuuden juoda ja käyttää väkivaltaa. En pelännyt ketään enkä mitään. En liioin välittänyt toisten tunteista.

”Älä tuo tänne ketään puhumaan minulle!”

Shirleyn serkku muutti Kaliforniaan, missä hän alkoi tutkia Raamattua, ja hänestä tuli Jehovan todistaja. Palattuaan Oklahomaan hän kertoi oppimistaan asioista Shirleylle, joka tajusi pian löytäneensä totuuden. Tutkittuaan Raamattua perusteellisesti Shirleykin päätti tulla todistajaksi, ja hänet kastettiin vuonna 1976. Halusin pysyä kaukana hänen uskonnostaan. ”Älä tuo tänne ketään puhumaan minulle!” sanoin. ”Siitä ei ole mitään hyötyä.”

Shirley pysyi aina uskollisena Raamatun periaatteille, ja hän osoitti edelleen rakkautta minua kohtaan. Lähtiessään lasten kanssa kokouksiin valtakunnansalille hän usein pyysi minua ystävällisesti mukaan. Myös Angela tapasi sanoa: ”Isä, toivomme, että sinäkin tulisit.”

Koska olin sotkeutunut laittomiin puuhiin, pidin usein mukanani pistoolia. Toisinaan katosin päiväkausiksi, mikä kiristi Shirleyn ja minun välejä. Kotiin palattuani yritin hyvitellä häntä lähtemällä mukaan muutamiin kokouksiin. Todistajat kohtelivat minua aina ystävällisesti, ja heidän opetuksensa tuntuivat järkeviltä.

Jossain vaiheessa muuan seurakunnan vanhin tarjoutui tutkimaan kanssani Raamattua, ja otin tarjouksen vastaan. Ikävä kyllä oppimani asiat eivät juuri vaikuttaneet minuun, lähinnä siksi, että vietin edelleen aikaa  vanhojen ystävieni kanssa. Tämän vuoksi tutkistelua johtava vanhin esitti minulle raamatullisia periaatteita, jotka koskivat huonon seuran vaaroja (1. Korinttilaisille 15:33). Vaikka hänen neuvonsa perustuivat Raamattuun, loukkaannuin, lakkasin tutkimasta ja vajosin vielä syvemmälle entisiin tapoihini. Lapsellinen ylpeyteni varmasti satutti perhettäni!

”Rakastamme sinua edelleen”

Vuonna 1983 saimme järkyttäviä uutisia. Shirleyn sisarenpoika, josta pidin kovasti, kuoli. Tämä vaikutti minuun syvästi ja sai minut ajattelemaan elämääni. Tajusin, että vahingoitin avioliittoani ja perhettäni – kaikkea, mikä oli minulle tärkeää. Tämän oivaltaminen oli käännekohta. Pojan hautajaisissa John-niminen vanhin pani lempeästi kätensä harteilleni ja sanoi: ”Muista, että rakastamme sinua edelleen.” Juuri tällaista rohkaisua tarvitsin! Soitin Johnille seuraavana päivänä ja sanoin haluavani jatkaa Raamatun tutkimista. Toivoin, että voisin viimeinkin tehdä muutoksia elämässäni.

Ensimmäisellä tutkistelukerralla John puhui minulle rukoilemisesta, ja sanoin, että yrittäisin rukoilla. Seuraavana päivänä aloin etsiä rehellistä työtä, mutta tuloksetta. Ajaessani autoa rukoilin ääneen: ”Jehova, jos haluat minun pysyvän tällä alueella, sinun on parasta löytää minulle työpaikka.” Ajattelin sitten, että oli hölmöä puhua itsekseen ratin takana. Selvästikin uskoni Jumalaan, ”rukouksen Kuulijaan”, oli vielä lapsenkengissä – samoin rukousteni laatu! (Psalmit 65:2.) Hämmästyksekseni sain työtarjouksen heti seuraavana päivänä.

Kun ymmärsin rukouksen voiman, rakkauteni Jehovaan ja luottamukseni hänen ohjaukseensa kasvoivat.

Sittemmin aloin rukoilla useammin ja hartaasti. Koin yhä uudelleen Jehovan siunauksen. Olin aina uskonut Jumalaan, mutta nämä kokemukset auttoivat minua näkemään 1. Johanneksen kirjeen 5:14:n sanojen paikkansapitävyyden: ”Mitä pyydämmekin hänen tahtonsa mukaan, hän kuulee meitä.” Kun ymmärsin rukouksen voiman, rakkauteni Jehovaan ja luottamukseni hänen ohjaukseensa kasvoivat (Sananlaskut 3:5, 6).

Kun aloin jälleen käydä kokouksissa, todistajat ottivat minut lämpimästi vastaan. Aloin lisäksi ymmärtää, että he tosiaan ”rakastivat toisiaan hellittämättömän hartaasti sydämestä”, ja se kosketti minua (1. Pietarin kirje 1:22). Ymmärsin myös Sananlaskujen 13:20:n  totuudenmukaisuuden. Siinä sanotaan: ”Viisaiden kanssa vaeltava viisastuu, mutta sen, joka on tekemisissä typerien kanssa, käy huonosti.”

Olin vuosien ajan aiheuttanut vaikeuksia ja tuskaa perheelleni, mutta nyt yritin edistää rauhaa, olla parempi aviomies ja isä ja keskustella enemmän perheeni kanssa. Aloin soveltaa Raamatun neuvoja, joiden mukaan ”miesten pitää rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan” ja isien ei tulisi ”ärsyttää lapsiaan, jotteivät he masentuisi” (Efesolaisille 5:28; Kolossalaisille 3:21).

Tekemäni muutokset ymmärrettävästi vaikuttivat perheeseeni erittäin myönteisesti. Matteuksen 5:3:ssa olevat Jeesuksen sanat totisesti pitävät paikkansa: ”Onnellisia ovat ne, jotka ovat tietoisia hengellisestä tarpeestaan.” Vihdoin olin löytänyt tosi onnellisuuden!

Kesäkuussa 1984 tytärtämme Angelaa haastateltiin Jehovan todistajien konventissa. Hän kuvaili, millainen olin ollut aiemmin mutta millaisia muutoksia olin tehnyt. Lopuksi hän kertoi olevansa ikionnellinen siitä, että istuin nyt eturivissä kasteelle menevien joukossa.

Vaimoni Shirleyn kanssa

Olen todella kiitollinen siitä, ettei Jehova luovuta kaltaisteni ihmisten suhteen! Olen myös erittäin kiitollinen Shirleylle ja lapsille, sillä hekään eivät koskaan menettäneet toivoaan. Tosi kristittynä Shirley noudatti uskollisesti 1. Pietarin kirjeen 3:1:n kehotusta: ”Vaimot, olkaa alamaisia omalle miehellenne, jotta jos jotkut eivät tottele sanaa, heidät voitettaisiin sanatta vaimonsa käytöksellä.” Hänen uskollisuutensa, kärsivällisyytensä ja hyvä käytöksensä kaikkina hulluina vuosinani myötävaikuttivat siihen, että tulin viimein järkiini.

Kasteeni jälkeen olen usein vaimoni esimerkin avulla rohkaissut niitä, joilla on ei-uskova puoliso, ja sanonut, ettei kannata luovuttaa. Sanon heille, että kun aika on kypsä, Jehova voi Sanansa Raamatun voiman ja heidän hyvän käytöksensä välityksellä auttaa puolisoa muuttumaan – vaikka se aluksi näyttäisi epätodennäköiseltä.