Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

Jehovan todistajien vuosikirja 2016

 INDONESIA

Länsi-Jaava tuottaa hedelmää

Länsi-Jaava tuottaa hedelmää

Theodorus Ratu

Vuonna 1933 Frank Rice kutsui Pohjois-Sulawesista olevan Theodorus (Theo) Ratun hoitamaan kanssaan Jakartan kirjallisuusvarastoa. Theo muisteli: ”Kiinnostuin kovasti arvokkaasta Valtakunnan työstä ja aloin saarnata veli Ricen kanssa. Myöhemmin olin Bill Hunterin kanssa saarnamatkalla Jaavassa ja liityin Sumatraan purjehtivan Lightbearerin miehistöön.” Theo oli ensimmäinen indonesialainen, joka omaksui totuuden. Hän palveli tienraivaajana vuosikymmenten ajan Jaavassa, Pohjois-Sulawesissa ja Sumatrassa.

Seuraavana vuonna Bill Hunter antoi kirjasen Missä ovat kuolleet? Felix Tanille, joka oli Jakartassa asuva opiskelija. Felix palasi perheensä luo Bandungiin Länsi-Jaavaan ja näytti kirjasta nuoremmalle veljelleen Dodolle. Molemmat olivat hämmästyneitä saadessaan kirjasesta selville, että ensimmäisellä miehellä Aadamilla ei ollut kuolematonta sielua. Aadam oli sielu. (1. Moos. 2:7.) Koska Felixin ja Dodon hengellinen nälkä kasvoi, he kolusivat läpi Bandungin antikvariaatit ja yrittivät löytää lisää  Vartiotorni-seuran julkaisuja. He kertoivat oppimastaan myös sukulaisilleen. Kun he olivat lukeneet ahmimalla kaikki löytämänsä kirjat ja kirjaset, he lähettivät kirjeen Jakartan kirjallisuusvaraston hoitajalle. Yllättäen Frank Rice teki rohkaisevan käynnin heidän luokseen ja toi mukanaan uutta kirjallisuutta.

Tanin perhe

Pian sen jälkeen kun veli Rice oli palannut taas Jakartaan, vasta-avioituneet Clem ja Jean Deschamp viettivät Bandungissa 15 päivää. ”Veli Deschamp kysyi perheeltämme, haluaisimmeko käydä kasteella”, Felix kertoo. ”Neljä perheenjäsentämme – Dodo, nuorempi sisareni Josephine (Pin Nio), äitini (Kang Nio) ja minä – kävi kasteella, koska olimme vihkiytyneet Jehovalle.” * Tämän jälkeen Tanin perhe osallistui Clemin ja Jeanin  kanssa yhdeksän päivää kestäneeseen saarnaamiskampanjaan. Clem näytti heille, miten he voivat saarnata käyttäen todistuskorttia, joka sisälsi yksinkertaisen Raamatun sanoman kolmella kielellä. Pian Bandungin pienestä ryhmästä tuli Indonesian toinen seurakunta.

Piispanhiippa

Kun saarnaamistyö pääsi vauhtiin, kristikunnan papisto havahtui uneliaisuudestaan. He ja heidän asiamiehensä kirjoittivat lehtiin artikkeleita, joissa he hyökkäsivät todistajien uskonkäsityksiä ja työtä vastaan. Nämä lehtijutut saivat aikaan sen, että uskontoasiain ministeriön viranomaiset kutsuivat Frank Ricen kuulusteluun. Koska hänen vastauksensa tyydyttivät viranomaisia, nämä sallivat työn jatkua esteettä. *

1930-luvun alkupuolella useimmat siirtomaaviranomaiset joko eivät välittäneet saarnaamistyöstä tai suvaitsivat sitä. Mutta kun natsi-Saksa nousi valtaan Euroopassa, jotkut virkamiehet – erityisesti kiihkeät katolilaiset – muuttivat mieltään. Clem Deschamp muisteli: ”Eräs katolinen tullivirkailija takavarikoi kirjalähetyksemme sillä tekosyyllä, että niissä puhuttiin kielteisesti natsismista. Kun menin tulliin valittamaan asiasta, tuo vihamielinen virkailija oli lomalla. Hänen sijaisensa, joka oli ystävällinen ei-katolilainen mies, luovutti kirjat heti ja sanoi: ’Vie kaikki minkä voit sillä aikaa kun vakituinen mies on poissa!’ ”

”Toisella kertaa viranomaiset vaativat meitä sensuroimaan kaksi kuvaa Viholliset-kirjasta”, kertoi Jean Deschamp. ”He eivät hyväksyneet pilakuvia, joissa oli kiemurteleva käärme (Saatana) ja päihtynyt portto (väärä uskonto). Kummallakin oli päässään piispanhiippa  (mitra). * Olimme kuitenkin päättäneet levittää kirjaa. Siksi me kolme istuimme satamalaiturilla polttavassa kuumuudessa, kävimme läpi tuhansia kirjoja ja maalasimme mustaksi piispanhiippojen kuvat!”

Viholliset-kirjan kaksi kuvaa, jotka viranomaiset sensuroivat.

Euroopan ollessa sodan partaalla julkaisumme paljastivat edelleen pelottomasti kristikunnan ulkokultaisuuden ja sen sekaantumisen politiikkaan. Papisto puolestaan painosti yhä voimakkaammin viranomaisia rajoittamaan työtämme, ja useita julkaisujamme kiellettiin.

Veljet olivat kuitenkin päättäneet viedä työtä eteenpäin, ja he laittoivatkin Australiasta saamansa painokoneen hyvään käyttöön (Apt. 4:20). Jean Deschamp kuvaili yhtä heidän taktiikkaansa: ”Aina kun painoimme uuden kirjasen tai lehden, meidän täytyi toimittaa yksi kappale viranomaisten hyväksyttäväksi. Me painoimme  julkaisun ja levitimme kappaleet ihmisille jo alkuviikolla. Sitten vasta loppuviikosta veimme yhden kappaleen oikeusministerin virastoon. Kun julkaisu ei saanutkaan lupaa, me vain pudistimme päätämme surullisen näköisinä ja sitten kiiruhdimme takaisin painamaan seuraavaa julkaisua.”

Veljet ja sisaret, jotka levittivät kiellettyjä julkaisuja, leikkivät usein kissaa ja hiirtä poliisin kanssa. Esimerkiksi kun Charles Harris oli erään kerran todistamassa Kedirissä Itä-Jaavassa, hän sattui vahingossa paikallisen poliisitarkastajan ovelle.

”Olen etsinyt sinua koko päivän”, poliisi sanoi. ”Odota siinä, kun käyn hakemassa listan kielletyistä kirjoistanne.”

Charles kertoo: ”Sillä aikaa kun poliisi penkoi kotiaan etsien listaansa, piilotin kielletyn kirjallisuuden takkini salataskuihin. Kun hän palasi, ojensin hänelle 15 kirjasta, joita ei ollut kielletty. Hän antoi niistä vastahakoisesti korvauksen. Sen jälkeen levitin kielletyt julkaisut seuraaviin taloihin.”

Painamista paineen alla

Kun toinen maailmansota riehui Euroopassa, kirjallisuuslähetysten tulo Alankomaista Indonesiaan tyrehtyi. Veljet olivat kuitenkin aavistaneet vaikeuksia ja siksi viisaasti järjestäneet niin, että eräs kaupallinen yritys painaisi lehtiä Jakartassa. Lohdutus-lehden (nykyään Herätkää!) ensimmäinen numero indonesiaksi ilmestyi tammikuussa 1939, ja indonesiankielinen Vartiotorni julkaistiin pian sen jälkeen. Veljet ostivat sitten pienen painokoneen ja alkoivat painaa lehtiä itse. Vuonna 1940 he saivat Australiasta suuremman arkkikohopainokoneen, jolla he painoivat indonesian- ja hollanninkielisiä kirjasia ja lehtiä omalla kustannuksellaan.

Ensimmäiset painovälineet saapuvat Jakartan kirjallisuusvarastolle.

 Lopulta 28. heinäkuuta 1941 viranomaiset kielsivät kaikki Vartiotorni-seuran julkaisut. Jean Deschamp muisteli: ”Eräänä aamuna olin kirjoittamassa koneella toimistossa, kun ovet lennähtivät auki ja sisään marssi kolme poliisia ja hollantilainen komisario täydessä sotisovassaan, johon kuuluivat mitalit, valkoiset hansikkaat, pukumiekka ja sulkahattu. Emme olleet kuitenkaan yllättyneitä. Kolme päivää aikaisemmin olimme saaneet sisäpiiritietoa, jonka mukaan julkaisumme kiellettäisiin pian. Mahtipontinen hollantilaiskomisario luki pitkän julistuksen ja sitten vaati meitä viemään hänet painokoneemme luo, jotta hän voisi sulkea sen sinetillä. Mutta aviomieheni sanoi komisariolle, että tämä oli myöhästynyt. Painokone oli edellisenä päivänä myyty!”

Raamattua ei ollut kuitenkaan kielletty. Siksi veljet jatkoivat saarnaamista talosta taloon käyttäen ainoastaan Raamattua. He myös johtivat raamatuntutkisteluja. Mutta koska sodanuhka kasvoi Aasiassa, ulkomaisia tienraivaajia kehotettiin palaamaan Australiaan.

^ kpl 1 Myöhemmin Felixin isästä ja kolmesta nuoremmasta veljestä tuli myös todistajia. Hänen sisarensa Josephine avioitui André Eliaksen kanssa, ja he kävivät Vartiotornin raamattukoulun Gileadin. Josephinen elämäkerta julkaistiin Herätkää!-lehdessä 9/2009.

^ kpl 1 Toisen maailmansodan jälkeen Frank palasi Australiaan ja perusti perheen. Veli Rice päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1986.

^ kpl 3 Kuvat perustuivat Ilmestyksen 12:9:ään ja 17:3–6:een.