Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

Jehovan todistajien vuosikirja 2014

 SIERRA LEONE JA GUINEA

2002–2013 Viimeaikaisia kehitysvaiheita (2. osa)

2002–2013 Viimeaikaisia kehitysvaiheita (2. osa)

Kuuroja autetaan

Erään arvion mukaan Sierra Leonessa on 3 000–5 000 kuuroa ja Guineassa useita satoja. Jehovan ”tahto on, että kaikenlaiset ihmiset pelastuisivat” (1. Tim. 2:4). Miten kuurot voisivat ”kuulla” hyvän uutisen?

Gileadin käynyt lähetystyöntekijä Michelle Washington, joka on ollut Sierra Leonessa vuodesta 1998 lähtien, kertoo: ”Mieheni Kevin ja minut määrättiin seurakuntaan, jonka kokouksissa kävi neljä kuuroa. Koska osasin amerikkalaista viittomakieltä, halusin auttaa heitä. Haaratoimisto pyysi minua tulkkaamaan ohjelman kuuroille kokouksissa ja konventeissa ja tiedotti lähiseurakunnille tästä järjestelystä. Lisäksi se järjesti viittomakielen kursseja julistajille, jotka olivat kiinnostuneita kuurojen auttamisesta. Aloimme etsiä alueelta kuuroja ja johtaa heille raamatuntutkisteluja. Kun ihmiset näkivät, miten kovasti ponnistelimme kuurojen  hyväksi, saimme monilta kiitosta. Kaikki eivät kuitenkaan olleet iloisia. Muuan kuurojen pappi väitti, että olimme ’vääriä profeettoja’, ja käski kuuroja ja heidän perheitään karttamaan meitä. Joillekin sanottiin, että jos he olisivat tekemisissä kanssamme, he eivät enää saisi raha-avustuksia. Kuurojen yhteisö jakautui nopeasti kahteen leiriin: niihin, jotka eivät olleet tavanneet meitä ja jotka tukivat pappia, ja niihin, jotka olivat tavanneet meidät eivätkä tukeneet pappia. Jotkut jälkimmäisistä asennoituivat totuuden puolelle ja menivät kasteelle.”

Esimerkiksi mies nimeltä Femi on syntymäkuuro ja hän pystyi kommunikoimaan vain yksinkertaisilla eleillä. Hän suhtautui epäluuloisesti kaikkiin ihmisiin, varsinkin kuuleviin. Hänestä tuntui, ettei kukaan rakastanut häntä, eikä hän ollut onnellinen. Sitten hän alkoi tutkia Raamattua viittomakielisen ryhmän veljien kanssa. Pian hän kävi säännöllisesti kristillisissä kokouksissa ja opetteli itsekin viittomaan. Hän edistyi ja meni kasteelle, ja nykyään hän on onnellinen voidessaan opettaa totuutta muille kuuroille.

Femi (reunimmaisena oikealla) viittoo valtakunnanlaulua.

Heinäkuussa 2010 amerikkalaista viittomakieltä käyttävästä Freetownin ryhmästä tuli seurakunta. Lisäksi Bossa ja Conakryssa on viittomakieliset ryhmät.

Köyhiä mutta ”rikkaita uskossa”

Raamattu osoittaa, että useimmat ensimmäisen vuosisadan kristityt olivat aineellisesti köyhiä. Opetuslapsi Jaakob kirjoitti: ”Eikö Jumala valinnut ne, jotka ovat maailman kannalta köyhiä, olemaan rikkaita uskossa?” (Jaak. 2:5.) Usko Jehovaan on antanut lohdutusta ja toivoa myös Sierra Leonen ja Guinean julistajille.

Usko saa monet syrjäseuduilla asuvat köyhät todistajaperheet säästämään rahaa kuukausien ajan, jotta he  pääsisivät piirikonventteihin. Jotkut kustantavat matkansa myymällä satoaan. Konventtiin lähtijät sulloutuvat 20–30 hengen ryhminä kuorma-autoihin ja ajaa täristävät paahtavassa kuumuudessa pölyisiä teitä jopa 20 tuntia tai kauemminkin. Toiset kulkevat pitkiä matkoja jalkapatikassa. ”Kävelimme konventtiin ensimmäiset 80 kilometriä mukanamme suuri määrä banaaneja”, kertoo eräs veli. ”Myimme niitä matkan varrella, jolloin taakkamme keveni ja saimme rahaa, niin että pääsimme loppumatkan kuorma-autolla.”

Kuorma-autolla piirikonventtiin

Monet julistajat ovat ilmaisseet uskoa myös vastustamalla kiusausta muuttaa vauraampiin maihin. ”Luotamme siihen, että Jehova huolehtii tarpeistamme”, sanoo Emmanuel Patton, joka on käynyt naimattomien veljien raamattukoulun. ”Koska asumme maassa, jossa  Valtakunnan saarnaajista on suuri tarve, ymmärrämme, että palveluksemme on hyvin arvokasta.” (Matt. 6:33.) Emmanuel palvelee nykyisin seurakunnan vanhimpana, ja yhdessä vaimonsa Eunicen kanssa he edistävät väsymättömästi Valtakunnan etuja. Toiset päättävät pysyä perheensä luona siksi, että voivat vahvistaa sen yhteenkuuluvuutta ja hengellisyyttä. ”Kieltäydyin työstä, jonka vuoksi olisin joutunut olemaan erossa perheestäni pitkiä aikoja”, sanoo Timothy Nyuma, joka on palvellut erikoistienraivaajana ja kierrosvalvojan sijaisena. ”Lisäksi vaimoni Florence ja minä koulutimme lapsemme kotipaikkakunnalla emmekä lähettäneet heitä muualle toisten kasvatettavaksi.”

 Joidenkin veljien ja sisarten usko näkyy siinä, että he jatkavat hellittämättä kristillistä toimintaansa erilaisista vaikeuksista huolimatta. Edellä mainittu Kevin Washington kertoo: ”Monet ovat säännöllisiä julistajia ja huolehtivat seurakunnan tehtävistä, vaikka heillä on sellaisia ongelmia, jotka voisivat saada meidät jäämään kotiin ja tehdä meistä kärttyisiä. Jotkut ovat esimerkiksi kroonisesti sairaita, eikä heillä ole mahdollisuutta saada lääkärinhoitoa eikä lääkkeitä, joita muualla on helposti saatavilla. Toiset näkevät paljon vaivaa oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan. Jos joskus suhtaudun kriittisesti siihen, miten joku veli hoitaa tehtävänsä, kysyn itseltäni: jos minulla olisi kokopäivätyö, vaikeita terveysongelmia ja huono näkö muttei silmälaseja eikä minulla olisi kunnollista teokraattista kirjastoa eikä sähköä, niin olisinko selviytynyt yhtä hyvin?”

Näillä ja lukemattomilla muilla tavoilla Sierra Leonen ja Guinean veljet ja sisaret kirkastavat Jehovaa. Aivan kuten ensimmäisen vuosisadan kristityt he suosittelevat itseään Jumalan palvelijoina ”suuressa kestävyydessä, ahdistuksissa, puutteissa, – – köyhinä mutta monia rikkaiksi tekevinä, mitään omistamatta ja kuitenkin omistaen kaiken” (2. Kor. 6:4, 10).

Luottavaisina kohti tulevaisuutta

Runsaat 90 vuotta sitten Alfred Joseph ja Leonard Blackman kertoivat, että Sierra Leonen pellot olivat ”vaaleita elonkorjuuta varten” (Joh. 4:35). Noin 35 vuotta myöhemmin Manuel Diogo lähetti Guineasta kirjeen, jossa hän sanoi: ”Täällä on paljon kiinnostuneita.” Nykyään Jehovan palvelijat ovat molemmissa maissa varmoja siitä, että vielä monet ottavat hyvän uutisen vastaan.

 Vuonna 2012 Guineassa oli muistonvietossa läsnä 3 479 henkeä – yli neljä ja puoli kertaa niin paljon kuin maassa on julistajia. Sierra Leonessa, jossa on 2 030 julistajaa, muistonviettoon tuli 7 854 henkeä, mikä on lähes neljä kertaa enemmän kuin julistajia. Yksi tuona iltana läsnä olleista pitkäaikaisista todistajista oli 93-vuotias erikoistienraivaajasisar Winifred Remmie. Hän oli saapunut miehensä Lichfieldin kanssa Sierra Leoneen vuonna 1963, ja hänellä oli takanaan jo 60 vuotta kokoaikaista palvelusta. Hän sanoi: ”Kukapa olisi voinut  edes uneksia, että Sierra Leonessa olisi jonain päivänä näin paljon vahvoja hengellisiä veljiä ja sisaria. Vaikka olen vanha, haluan edelleen tehdä oman osani tämän suurenmoisen kasvun hyväksi.” *

Sierra Leonen ja Guinean Jehovan todistajat yhtyvät koko sydämestään Winifredin sanoihin. He ovat päättäneet kantaa jatkuvasti hedelmää Jehovan ylistykseksi aivan kuin runsaiden vesien äärellä kasvavat ylväät puut (Ps. 1:3). Jehovan voimalla he julistavat ihmisille edelleen sanomaa todellisesta vapaudesta, ”Jumalan lasten loistoisasta vapaudesta” (Room. 8:21).

Haaratoimistokomitea vasemmalta oikealle: Collin Attick, Alfred Gunn, Tamba Josiah ja Delroy Williamson

^ kpl 16 Winifred Remmie kuoli, kun tätä kertomusta valmisteltiin.