Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

Jehovan todistajien vuosikirja 2014

 SIERRA LEONE JA GUINEA

1991–2001 ”Ahdistuksen sulatusuunissa” (Jes. 48:10) (1. osa)

1991–2001 ”Ahdistuksen sulatusuunissa” (Jes. 48:10) (1. osa)

 Sisällissota

1980-luvulla yhteiskunnalliset, poliittiset ja taloudelliset ongelmat synnyttivät jännitteitä kaikkialla Länsi-Afrikassa. Kun sota syttyi naapurimaassa Liberiassa, monet pakenivat sieltä Sierra Leoneen. Haaratoimiston johdolla todistajapakolaisia majoitettiin veljien luo ja valtakunnansaleihin ja heistä pidettiin huolta.

Vaikka ajat olivat vaikeita pakolaisille, toisinaan sattui huvittaviakin tilanteita. Pitkäaikainen lähetystyöntekijä Isolde Lorenz kertoo: ”Eräs isä lähetti poikansa haaratoimiston tontille lämmittämään ruokaa tulisijassa, joka oli puutarhassa valtakunnansalin takana. Tultuaan takaisin poika sanoi isälleen, ettei sinä päivänä saataisikaan ruokaa. Kun isä kysyi miksi, poika huudahti: ’Koska tänään Jehova on pelastanut minut leijonan kidasta!’ Mitä oli tapahtunut? Poika oli palatessaan kohdannut haaratoimiston suuren mutta varsin säyseän saksanpaimenkoiran Lobon ja säikähtänyt puolikuoliaaksi. Pitääkseen koiran loitolla hän oli ojentanut kätensä mahdollisimman pitkälle eteensä, ruoka-astia käsissään. Lobo oli luonnollisesti tulkinnut eleen kehotuksesi syödä ja hotkaissut ruoan suihinsa!”

23. maaliskuuta 1991 Liberian konflikti levisi Sierra Leonen puolelle, ja siellä alkoi sisällissota, jota kesti 11 vuotta. Kapinallisryhmä nimeltä Yhdistynyt vallankumousrintama (RUF) eteni nopeasti Kailahuniin ja Koinduun, ja suurin osa alueen väestöstä pakeni Guineaan. Heidän joukossaan oli noin 120 veljeä ja sisarta.  Liberiasta puolestaan virtasi kapinallisten edellä lisää todistajapakolaisia Sierra Leoneen.

”Kuukausien ajan Freetownin Beteliin saapui riutuneita, nälkäisiä veljiä”, kertoo Billie Cowan, joka toimi tuolloin haaratoimistokomitean koordinaattorina. ”Monet olivat nähneet sanoin kuvaamattomia raakuuksia ja välttyneet nälkäkuolemalta syömällä luonnonvaraisia kasveja. Järjestimme heille nopeasti ruokaa ja vaatteita ja huolehdimme heidän mukanaan tulleista sukulaisista ja kiinnostuneista. Paikalliset veljet ja sisaret ottivat heidät avosylin vastaan ja majoittivat heidät kotiinsa. Todistajapakolaiset ryhtyivät viipymättä saarnaamaan paikallisten seurakuntien yhteydessä. Useimmat heistä jatkoivat myöhemmin matkaansa, mutta täällä ollessaan he vahvistivat meitä!”

Sierra Leonessa riehui sisällissota 11 vuotta.

Lohdutusta ja toivoa pakolaisille

Haaratoimisto lähetti ruokatarvikkeita, lääkkeitä, rakennusmateriaaleja, työkaluja ja muita tarvikkeita Etelä-Guinean pakolaisleireillä oleville todistajille. Mukana oli myös runsaasti Ranskasta lahjoitettuja vaatteita. ”Lapseni tanssivat, lauloivat ja kiittivät Jehovaa”, eräs isä kirjoitti. ”Heillä oli uudet kokousvaatteet!” Jotkut veljet ja sisaret sanoivat, ettei heillä ollut koskaan ollut yhtä hyviä vaatteita.

Pakolaiset tarvitsivat muutakin kuin aineellista apua. Jeesus sanoi: ”Ihmisen ei tule elää yksistään leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jehovan suusta.” (Matt. 4:4.) Niinpä haaratoimisto lähetti alueelle raamatullista kirjallisuutta ja järjesti siellä normaalit konventit. Paikalle lähetettiin myös tienraivaajia ja matkavalvojia.

 Kun kierrosvalvoja André Baart vieraili Koundoussa Guineassa, hän tapasi pakolaisleirin virkailijan, joka pyysi häntä pitämään pakolaisille raamatullisen puheen. Noin 50 henkeä kuuli Andrén puhuvan psalmin 18 pohjalta teemasta ”Turvaudu Jehovaan”. Kun hän oli lopettanut, muuan iäkäs nainen nousi seisomaan ja sanoi: ”Olet tehnyt meidät hyvin onnellisiksi. Riisi ei ratkaise ongelmiamme, mutta Raamattu osoittaa, miten voimme panna toivomme Jumalaan. Haluamme kiittää sinua sydämemme pohjasta näistä lohdutuksen ja toivon sanoista.”

Lähetystyöntekijät William ja Claudia Slaughter määrättiin Guineaan Guékédouhun, jossa oli yli sadan pakolaisen ”hengestä palava” seurakunta (Room. 12:11). ”Monet nuoret miehet halusivat edistyä hengellisesti”, sanoo William. ”Jos joku ei voinut pitää puhettaan teokraattisessa palveluskoulussa, 10–15 nuorta veljeä tarjoutui pitämään sen hänen puolestaan. Kentälle lähdettiin suurina ryhminä täynnä intoa. Joistakin noista innokkaista nuorista tuli myöhemmin erikoistienraivaajia ja matkavalvojia.”

Rakennushanke keskellä konfliktia

Pian sisällissodan puhkeamisen jälkeen Freetownin veljet ostivat Wilkinson Road 133:sta runsaan puolen hehtaarin tontin, joka sijaitsi muutaman sadan metrin päässä samalla kadulla olevasta haaratoimistosta. ”Halusimme rakentaa sinne uuden Betel-kodin, mutta sota huolestutti meitä”, kertoo Alfred Gunn. ”Koska hallintoelimen jäsen Lloyd Barry tuli juuri noihin aikoihin vierailulle, kerroimme huolestamme hänelle. Hän  vastasi: ’Jos annamme sotien pidätellä meitä, emme koskaan saa mitään aikaiseksi!’ Hänen sytyttävät sanansa antoivat meille rohkeutta tarttua toimeen.”

Työt alkoivat toukokuussa 1991. Projektissa oli mukana satoja ahkeria todistajia, muun muassa yli 50 vapaaehtoista 12 maasta sekä lukuisia avuliaita veljiä ja sisaria paikallisista seurakunnista. ”Katselijoihin tekivät vaikutuksen laadukkaat rakennusharkot, jotka valmistettiin työmaalla. Käyttämämme teräsrakenne oli aivan erilainen kuin paikallisissa rakennuksissa”, kertoo rakennustyötä valvonut Tom Ball. ”Mutta vielä enemmän heitä ihmetytti se, että valkoiset ulkomaalaiset ja mustat paikalliset työskentelivät yhdessä iloisina ja yksimielisinä.”

19. huhtikuuta 1997 iloinen kansainvälinen joukko kokoontui uuden haaratoimiston vihkiäisiin. Kuukautta myöhemmin, kun julma sota oli riehunut viisi vuotta maaseudulla, kapinallisjoukot hyökkäsivät Freetowniin.

Freetownin haaratoimiston rakennustyömaa ja haaratoimisto nykyään

Taistelu Freetownista

Tuhannet vallankumousrintama RUFin takkutukkaiset taistelijat tunkeutuivat Freetowniin punainen nauha otsallaan ryöstämään, raiskaamaan ja tappamaan. ”Tilanne oli äärimmäisen kireä”, muistelee Alfred Gunn. ”Suurin osa ulkomaisista lähetystyöntekijöistä evakuoitiin kiireesti. Viimeisinä olivat lähdössä Billie ja Sandra Cowan, Jimmie ja Joyce Holland sekä Catherine ja minä.

Pidimme rukouksen paikallisten beteliläisten kanssa, jotka olivat tarjoutuneet jäämään toimistoon, ja kiiruhdimme sitten kohti evakuointipistettä. Matkan varrella parikymmentä hurjannäköistä, humalaista kapinallissotilasta pysäytti meidät, mutta kun annoimme heille lehtiä ja rahaa, he päästivät meidät menemään. Piikkilangoin suojattua evakuointipaikkaa valvoivat raskaasti aseistautuneet Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaat, ja  sinne kerääntyi toistatuhatta pakoon lähtijää. Nousimme siellä sotilashelikopteriin, joka kiidätti meidät rannikon tuntumassa odottavaan Yhdysvaltain merivoimien alukseen. Myöhemmin eräs meriupseeri kertoi meille, että tämä siviilien evakuointi oli ollut suurin, minkä Yhdysvaltain merivoimat oli toteuttanut sitten Vietnamin sodan. Seuraavana päivänä meidät lennätettiin helikopterilla Conakryyn Guineaan. Perustimme sinne tilapäisen haaratoimiston.”

Alfred ja Catherine Gunn olivat evakuoitujen joukossa.

Lähetystyöntekijät odottivat levottomina uutisia Freetownista. Lopulta sieltä saapui kirje, jossa kerrottiin: ”Keskellä kaaosta levitämme edelleen lehtistä Valtakunnan Uutiset nro 35, ’Tulevatko kaikki ihmiset koskaan rakastamaan toisiaan?’ Se on herättänyt valtavasti vastakaikua, ja jotkut kapinallisetkin tutkivat kanssamme. Olemme siksi päättäneet tehostaa saarnaamista.”

Kierrosvalvojana palvellut Jonathan Mbomah muistelee: ”Järjestimme Freetownissa jopa erikoiskonventtipäivän. Ohjelma oli hengellisesti niin kannustava, että matkustin pitämään saman ohjelman vielä Bohon ja Kenemaan. Noissa sodan runtelemissa kaupungeissa veljet kiittivät Jehovaa suurenmoisesta hengellisestä ravinnosta.

Loppuvuodesta 1997 järjestimme piirikonventin Freetownin kansallisstadionilla. Viimeisenä konventtipäivänä sinne tuli kapinallisia, jotka käskivät meidän lähteä. Pyysimme heiltä, että saisimme viedä ohjelman loppuun, ja pitkän keskustelun jälkeen he antoivat periksi ja poistuivat paikalta. Konventissa oli läsnä yli tuhat henkeä ja 27 kastettiin. Useat veljet lähtivät vaaralliselle matkalle Bohon kuullakseen ohjelman siellä uudestaan. Miten mahtavia, sykähdyttäviä konventteja ne olivatkaan!”