Helppokäyttöasetukset

Valitse kieli

Siirry lisävalikkoon

Siirry sisällysluetteloon

Siirry sisältöön

Jehovan todistajat

suomi

Miten veri voi pelastaa elämäsi?

Uusintapainos lehdestä New York State Journal of Medicine, 1988; 88:463, 464, lehden luvalla. Copyright: Medical Society of the State of New York.

Veri: Kenen valinta ja kenen omatunto?

Veri: Kenen valinta ja kenen omatunto?

LÄÄKÄRIT ovat velvollisia käyttämään tietojaan, taitojaan ja kokemustaan taistelussa sairautta ja kuolemaa vastaan. Mutta entä jos potilas kieltäytyy ehdotetusta hoidosta? Näin todennäköisesti tapahtuu, jos potilas on Jehovan todistaja ja hoitona on kokoveren, punasolujen, plasman tai verihiutaleiden antaminen.

Kun tulee kysymys veren käytöstä, lääkäri voi olla sitä mieltä, että potilaan valitsema veretön hoitotapa sitoo asialleen omistautuneen lääkintähenkilöstön kädet. Ei tule kuitenkaan unohtaa, että muutkin kuin Jehovan todistaja -potilaat päättävät usein olla noudattamatta lääkärinsä suosituksia. Appelbaumin ja Rothin1 mukaan 19 prosenttia opetussairaaloiden potilaista kieltäytyi ainakin yhdestä hoidosta tai toimenpiteestä, vaikka 15 prosenttia noista kieltäytymisistä "mahdollisesti vaaransi hengen".

Yleinen näkökanta, jonka mukaan "lääkäri tietää parhaiten", saa useimmat potilaat jättäytymään lääkärinsä taidon ja tiedon varaan. Mutta kuinka salakavalan vaarallista lääkärin olisikaan toimia, ikään kuin tämä lausunto olisi tieteellinen totuus, ja kohdella potilaita sen mukaan. Meidän lääketieteellinen koulutuksemme, saamamme lailliset oikeudet ja kokemuksemme tosin antavat meille huomattavia etuoikeuksia lääketieteellisellä areenalla. Potilaillammekin on kuitenkin oikeuksia. Ja kuten todennäköisesti tiedämme, laki (jopa perustuslaki) panee suuremman painon oikeuksille.

Useimpien sairaaloiden seinillä on esillä "potilaan perusoikeudet". Yksi näistä oikeuksista on asiasta perillä ollen annettu suostumus, jota voitaisiin täsmällisemmin sanoa asiasta perillä ollen tehdyksi valinnaksi. Kun potilaalle on kerrottu eri hoitomuotojen (tai hoitamatta jättämisen) mahdollisista seurauksista, hän valitsee, mihin hän suostuu. Albert Einstein -sairaalassa Bronxissa New Yorkissa sanottiin verensiirtoa ja Jehovan todistajia koskevassa menettelytapaluonnoksessa: "Jokaisella aikuisella potilaalla, joka ei ole ymmärrystä vailla, on oikeus kieltäytyä hoidosta, olipa kieltäytyminen hänen terveydelleen kuinka vahingollista tahansa."2

Vaikka lääkärit saattavat tuoda julki huolensa etiikasta tai vastuusta, tuomioistuimet ovat painottaneet sitä, että potilaalla on ylin ratkaisuvalta.3 New Yorkin muutoksenhakutuomioistuin mainitsi, että "potilaalla [on] ylin oikeus päättää siitä, miten häntä hoidetaan - -. Lääkärin ei voida katsoa rikkoneen laillisia tai ammatillisia vastuitaan, kun hän kunnioittaa oikeustoimikelpoisen aikuisen potilaan oikeutta kieltäytyä lääkärinhoidosta."4 Sama tuomioistuin on myös huomauttanut, että "lääkärikunnan eettinen loukkaamattomuus - vaikka se onkin tärkeä asia - ei voi syrjäyttää yksilön perusoikeuksia, joita tässä on puolustettu. Yksilön tarpeet ja toiveet ovat tärkeämpiä kuin hoitolaitoksen vaatimukset."5

Kun Jehovan todistaja kieltäytyy verestä, lääkärit saattavat tuntea omantunnontuskia, koska näyttää siltä, etteivät he voi tehdä kaikkea mahdollista. Jehovan todistaja pyytää tunnollisia lääkäreitä kuitenkin vain antamaan parasta mahdollista vaihtoehtoista hoitoa kyseisissä olosuhteissa. Meidän täytyy usein muuttaa hoitoa mukautuaksemme olosuhteisiin, esimerkiksi verenpainetautiin, vakavaan antibioottiallergiaan tai joidenkin kalliiden laitteiden puutteeseen. Jehovan todistajan ollessa potilaana lääkäreitä pyydetään hoitamaan lääketieteellinen tai kirurginen ongelma tavalla, joka on sopusoinnussa potilaan valinnan ja omantunnon kanssa, hänen veren karttamista koskevan moraalis-uskonnollisen päätöksensä kanssa.

Lukuisat raportit todistajapotilaille tehdyistä suurista leikkauksista osoittavat, että monet lääkärit voivat hyvällä omallatunnolla ja menestyksellisesti mukautua pyyntöön olla käyttämättä verta. Esimerkiksi vuonna 1981 Cooley laati katsauksen 1026 sydänleikkauksesta, joista 22 prosenttia oli tehty alaikäisille. Hän tuli siihen tulokseen, "että Jehovan todistajien potilasryhmälle tehdyt leikkaukset eivät ole olleet olennaisesti sen riskialttiimpia kuin muillekaan tehdyt leikkaukset".6 Kambouris7 kertoi Jehovan todistajille tehdyistä suurista leikkauksista. Joiltakuilta heistä oli aikaisemmin "evätty heidän kipeästi tarvitsemansa kirurginen hoito, koska he olivat kieltäytyneet ottamasta verta". Hän sanoi: "Kaikki potilaat saivat ennen hoitoa vakuutuksen, että heidän uskonnollisia käsityksiään kunnioitettaisiin leikkaussalissa syntyvistä tilanteista riippumatta. Tällä menettelyllä ei ollut mitään epäsuotuisia vaikutuksia."

Kun potilas on Jehovan todistaja - mille ei voi mitään - tulee omatunto kuvaan mukaan. Ei voida ajatella vain lääkärin omaatuntoa. Entä potilaan omatunto? Elämä on Jehovan todistajille Jumalan lahja, ja veri edustaa sitä. He uskovat siihen Raamatun käskyyn, että kristittyjen täytyy ’karttaa verta’ (Apostolien teot 15:28, 29).8 Niinpä jos lääkäri holhoavasti loukkaisi sellaisten potilaiden syvää ja pitkäaikaista uskonnollista vakaumusta, seuraukset voisivat olla traagisia. Paavi Johannes Paavali II on huomauttanut, että jonkun pakottaminen toimimaan omantuntonsa vastaisesti "on tuskallisin isku ihmisarvolle. Eräässä mielessä se on pahempaa kuin fyysisen kuoleman aiheuttaminen eli tappaminen."9

Samalla kun Jehovan todistajat kieltäytyvät verestä uskonnollisista syistä, yhä useammat potilaat, jotka eivät ole todistajia, haluavat välttää verta sellaisten riskien kuin aidsin, non-A, non-B -hepatiitin ja immunologisten reaktioiden vuoksi. Me saatamme esittää heille näkemyksemme siitä, näyttävätkö nuo riskit vähäisiltä verrattuna hyötyihin. Mutta, kuten Yhdysvaltain lääkäriliitto huomauttaa, potilas on "lopullinen tuomari sen suhteen, koettaako hän onneaan lääkärin suositteleman hoidon tai leikkauksen kanssa vai uskaltautuuko hän elämään ilman sitä. Tämä on yksilön luonnollinen oikeus, jonka laki tunnustaa."10

Tämän asian yhteydessä Macklin11 käsitteli riski/hyöty-näkökohtia koskevaa kysymystä sellaisen Jehovan todistajan tapauksessa, "joka otti sen riskin, että hän kuolee verenvuotoon ilman verensiirtoa". Eräs lääketieteen opiskelija sanoi: "Hänen ajatuksenjuoksunsa oli hyvässä kunnossa. Mitä tehdään, kun uskonnolliset käsitykset ovat ainoaa hoitokeinoa vastaan?" Macklin päätteli: "Me saatamme uskoa hyvin vahvasti, että tämä mies tekee virheen. Mutta Jehovan todistajat uskovat, että verensiirron ottaminen - - [saattaa] johtaa ikuiseen kadotukseen. Meidät koulutetaan erittelemään riski- ja hyötynäkökohtia lääketieteessä, mutta jos ikuinen kadotus on toisessa vaakakupissa ja jäljellä oleva elämä maan päällä toisessa, erittely saa aivan toisenlaisen näkökulman."11

Vercillo ja Duprey12 viittaavat New York State Journal of Medicine -lehden samassa numerossa "Tapaus Osborneen" tähdentääkseen huollettavien turvallisuuden varmistamisen merkitystä. Mutta miten tuo oikeusjuttu ratkesi? Se koski erittäin pahoin loukkaantunutta isää, jolla oli kaksi alaikäistä lasta. Oikeus päätti, että jos hän kuolisi, sukulaiset huolehtisivat hänen lapsistaan aineellisesti ja hengellisesti. Niinpä kuten muissakin viimeaikaisissa tapauksissa,13 tuomioistuimen mielestä ei mikään pakottava valtiollinen etu oikeuttanut kumoamaan potilaan hoitovalintaa; tuomioistuimella ei ollut oikeutta ryhtyä oikeustoimiin antaakseen valtuutuksen hoitoon, joka oli potilaalle syvästi vastenmielinen.14 Saatuaan vaihtoehtoista hoitoa potilas toipui ja jatkoi perheestään huolehtimista.

Eikö olekin totta, että ylivoimaisesti suurin osa tapauksista, joita lääkärit ovat kohdanneet tai todennäköisesti kohtaavat, voidaan hoitaa ilman verta? Me olemme opiskelleet lääketieteellisiin ongelmiin liittyviä kysymyksiä ja tunnemme ne parhaiten. Potilaat ovat kuitenkin ihmisiä, joiden yksilöllisiä arvoja ja päämääriä ei voida jättää huomiotta. He tietävät itse parhaiten, mikä on heille tärkeintä, millaiset moraaliarvot ja millainen omatunto heillä on. Nämä antavat heidän elämälleen tarkoituksen.

Todistajapotilaiden uskonnollisen omantunnon kunnioittaminen saattaa olla haaste taidoillemme. Mutta kun otamme tämän haasteen vastaan, korostamme arvokkaita vapauksia, joita me kaikki vaalimme. John Stuart Mill kirjoittikin osuvasti: "Ei mikään yhteiskunta ole vapaa, jossa näitä vapauksia ei ylimalkaan pidetä arvossa, olkoon sen hallitusmuoto mikä tahansa - -. Kukin on itse oman onnensa luonnollinen valvoja, sekä ruumiinsa että mielensä ja henkensä onnen. Ihmisille on enemmän etua siitä, että kukin saa elää mielensä mukaan kuin että hänet pakotettaisiin elämään niin kuin kaikista muista näyttää parhaalta."15

1. Appelbaum PS, Roth LH: Patients who refuse treatment in medical hospitals. JAMA 1983; 250:1296-1301.

2. Macklin R: The inner workings of an ethics committee: Latest battle over Jehovah’s Witnesses. Hastings Cent. Rep. 1988; 18(1):15-20.

3. Bouvia v Superior Court, 179 Cal. App. 3d 1127, 225 Cal. Rptr 297 (1986); In re Brown, 478 So 2d 1033 (Miss. 1985).

4. In re Storar, 438 NYS 2d 266, 273, 420 NE 2d 64, 71 (NY 1981).

5. Rivers v Katz, 504 NYS 2d 74, 80 n 6, 495 NE 2d 337, 343 n 6 (NY 1986).

6. Dixon JL, Smalley MG: Jehovan todistajat - kirurginen ja eettinen haaste. JAMA 1981; 246:2471, 2472.

7. Kambouris AA: Major abdominal operations on Jehovah’s Witnesses. Am. Surg. 1987; 53:350-356.

8. Jehovan todistajat ja verikysymys. Jehovan todistajat, Vantaa 1977, s. 1-64.

9. Pope denounces Polish crackdown. NY Times, 11.1.1982, s. A9.

10. Office of the General Counsel: Medicolegal Forms with Legal Analysis. Chicago, American Medical Association, 1973, s. 24.

11. Kleiman D: Hospital philosopher confronts decisions of life. NY Times, 23.1.1984, s. B1, B3.

12. Vercillo AP, Duprey SV: Jehovah’s Witnesses and the transfusion of blood products. NY State J Med. 1988; 88:493, 494.

13. Wons v Public Health Trust, 500 So 2d 679 (Fla. Dist. Ct. App.) (1987); Randolph v City of New York, 117 AD 2d 44, 501 NYS 2d 837 (1986); Taft v Taft, 383 Mass. 331, 446 NE 2d 395 (1983).

14. In re Osborne, 294 A 2d 372 (DC Ct. App. 1972).

15. Mill, J.S.: Vapaudesta, suom. Niilo Liakka 1891. Tark. Reima T. A. Luoto, Kustannus Oy Librum, Länsi-Savon Kirjapaino Oy, Mikkeli 1982, s. 20.